Lenkkinä sukupolvien ketjussa

Kun se, jolta sait elämän,

on kivulla lähtenyt,

on kuin keinu pysähtyisi,

maailma humahtaisi kuulumattomiin.

Näet hiljaisen talon maisemassa,

lapset heinänkorkuisina sen edessä,

joku avaa vintin ikkunan,

pihlaja tekee marjaa.

Lähestyt sitä hitaasti järveltä päin

ja  jokainen kahahdus,

tuoksu, suhina

repäisee väylät auki

lapsuuden kaikkiin kesiin

Helena Anhava

Aloitan ensimmäisen blogitekstini ehkä synkältäkin vaikuttavalla aiheella: omien vanhempien menettämisellä. Miksi haluan aloittaa blogiurani näin raskaalla aiheella?  Ehkä siksi, että tämä aihe on määrittänyt  vahvasti elämäni muutamaa viime vuotta ja säteillyt jokaiselle elämän alueelle. Omien vanhempien menettäminen on Anhavan sanoin “pysähdyttänyt keinun  ja repäissyt auki väylät lapsuuden kaikkiin kesiin”. Haluan kirjoittaa tästä myös siksi, että viime vuoden ajan läpikäymäni tunnetaito-opinnot yhdistettynä kokemukseen  vanhempien menettämisestä   ovat panneet minussa liikkeelle niin voimakkaista sisäisiä prosesseja, että haluan jakaa jotain niistä teillekin , hyvät blogimme lukijat.

Herra Alzheimer muutti perheeseemme viitisentoista vuotta sitten houkutellen pauloihinsa ensin äitini, myöhemmin myös isäni. Tämä dementian muoto vie lähimmäisen vähitellen, salakavalasti. Luopuminen on tavallaan niin vähittäistä, ettei sitä edes huomaa. Huoltosuhde muuttuu: hoivattavasta tulee hoivaaja ja toisin päin. Tuntuisi, että pitäisi hoivata enemmän ja useammin: välillä palvelutalon hissin oven sulkeutuminen selän takana lietsoo huonon omantunnon. Kuin lapseni otettaisiin minulta huostaan. Näinkö hylkään vanhempani yhteiskunnan hoivattavaksi?

Luin taannoin kolumnin siitä, kuinka aasialaiset kuultuaan suomalaisten tavasta hoitaa ikäihmisten asiat, ovat järkyttyneitä. Kuinka saatamme antaa vanhempamme toisten hoitoon?  Heille on kunnia hoitaa ikäihmiset itse. Eikö ole häpeällistä laittaa vanhempiaan laitokseen? Käytännössä omaishoitajuus ei nykyihmiselle useinkaan ole taloudellisesti mahdollista. Ja  samanaikaisesti : uusi sukupolvi tarvitsee minua enemmän ja huomaan ajattelevani, että vastaan mieluummin heidän huutoonsa. Siitä en voi laistaa.

Vaikka vanhempien menettäminen tuntuu haikealta ja raskaalta, ymmärrän koko ajan, että en minä tähän murru. Minulla on oma perhe, mies ja lapset, joiden arvon näen nyt entistä kirkkaammin. Miten hyvältä tuntuu löytää suhteessa aikuistuviin lapsiini sitä samaa lämpöä ja huumoria jota koin omien vanhempieni kanssa. Tunnen väkevästi olevani yksi lenkki sukupolvien ketjussa.

Mietin oman lapsensa menettäviä. Verratessani omaa suruani heidän suruunsa, aistin haikeuden ja surullisuuden myötä vanhan ihmisen  kuolemassa sen luonnollisuuden: kun elämää on jo eletty pitkään ja tarpeeksi, sen onkin aika päättyä. Lähtöjärjestys näin tapahtuen on oikea.

Tietyssä vaiheessa elämää arvostelin mielessäni omia vanhempiani. Kuinka he toimivat ja ajattelevat noin? En halua ainakaan olla heidän kaltaisensa! Kun ikää tuli lisää, huomasin ajattelevani, että vaikka en ollut heidän kanssaan kaikista asioista samaa mieltä enkä  pystynyt heidän kaikkia näkökulmiaan kunnioittamaan, ymmärsin kuitenkin, että he ovat minun ainoat vanhempani ja tärkeitä minulle.

On valaisevaa myös tarkastella heitä oman aikakautensa ja omien elämänkohtaloittensa valossa. Millaiset lähdöt he itse ovat saaneet elämäänsä? Mikä oli lapsen asema 1930-40- luvulla? Ei silloin juuri tunnetaidoista, empatiasta tai myötätunnosta puhuttu! Sota leimasi heidän lapsuuttaan. Piti selviytyä,  olla reipas ja sinnikäs. Turhasta ei saanut valittaa eikä toisaalta turhaan “höpöttääkään”. Mies se tulee räkänokastakin vaan ei turhan naurajasta. 

Vaikka lapsen osa oli ehkä mennä ja tulla siinä sivussa, aikuisten ehdoilla, tietynlainen yhteisöllisyys ja huumori on ollut suuri tekijä pohjois-suomalaisten ihmisten lapsuuden kertomuksissa ja selviytymistarinoissa. Vaikka kasvatus perustui kuriin ja häpeään eikä kestäisi nykysensuuria,  löytyi kuitenkin lähipiiristä toivottavasti aina myös joku lempeä ja rohkaiseva aikuinen, jonka sanojen tai hymyn avulla ehkä jaksoi ponnistaa elämään. Se saattoi olla koulun talkkari tai keittäjä, naapurin pappa tai kaupan täti, jonka rohkaiseva katse tai hiusten pörrötys saattoi kantaa vuosia eteenpäin.

Olen viime vuosina kiinnostunut entistä enemmän varhaisen kiintymyssuhteen laadun merkityksestä ihmisen myöhemmässä elämässä. Myös ylisukupolvisuuden teema kiehtoo minua. Miten minua on kasvatettu? Miten vanhempiani on kasvatettu? Miten nämä seikat vaikuttavat siihen, miten minä kasvatan? Mitä omassa lapsuudessani tunnistan sellaista, minkä haluan jättää taakseni? Mitä perinnettä haluan jatkaa? Miksi reagoin näin tiettyihin ärsykkeisin? Miksi koen välillä selittämätöntä ahdistusta vaikka asioiden pitäisi olla ihan hyvin?

Peruskoulun biologian tunnilla jo opimme, että siihen, millaiseksi yksilö lopulta kasvaa, vaikuttavat yhdessä perimä ja ympäristötekijät. Geenit määräävät sen liukuman, minkä puitteissa ympäristöllä (eli elinoloilla ja lähipiiriin kuuluvilla ihmisillä) on mahdollisuus muokata yksilön ominaisuuksia. Tutkimus kuitenkin kehittyy koko ajan ja 2000-luvulla on genetiikan käsitteen rinnalle löydetty termi epigenetiikka. Aiemmin ajateltiin, että geenit ovat muuttumattomia ja että se, millaiset geenit  lapsi syntyessään saa, on pysyvä tila. Nyt kuitenkin tiedetään, että ympäristötekijät voivat vaikuttaa myös geeneihin muuttaen niitä. Olet siis mitä mummosi söi. Tai mitä hän koki, mitä tunsi, mitä muisti. Samanaikaisesti karmivaa ja kiehtovaa, eikö?

Olemme kaikki omien “sukujemme vesoja”. Emme voi irtaantua meitä edeltävien sukupolvien kokemuksista vaikka haluaisimmekin. Ne seuraavat meitä jossakin muodossa tiedostamattomasti tai tiedostetusti. Esimerkiksi oman sukunsa sukupuuta tutkimalla tai vanhaa tätiään haastattelemalla voi yllättäen ymmärtää jotain uutta itsestään. Mitä paremmin me opimme tuntemaan omia tapojamme toimia ja reagoida erilaisiin ärsykkeisiin, sitä paremmat valmiudet me itsellemme voimme kehittää tullaksemme toimeen toistemme kanssa. Ihmistä ei nimittäin ole tarkoitettu elämään yksin vaan meillä on lajityypillinen tarve liittyä toisiin. Oikeastaan tässä on perimmäinen syy, miksi olemme perustaneet Kasvun Luotsin. Olemme molemmat Johannan kanssa opiskelleet monta vuotta kasvatuspsykologiaa, jossa keskeisenä teemana on yhteisöjen ja yksilöiden vuorovaikutuksen kehittäminen ja tukeminen. Tämä on keskiössä kaikissa meidän palveluissamme.

Kiitos sinulle ajastasi, jos luit juttuani tänne saakka. Toivottavasti tämä on yhteisen matkamme alku ja toivottavasti saan auttaa sinua jollakin tavalla omalla tielläsi mahdollisimman onnelliseksi versioksi omasta itsestäsi. Jos en muuten, niin vaikka sitten vain kirjoittamalla tätä blogia.

Hanna