Aika kuluu nopeasti, he sanoivat. Vaali nyt jokaista hetkeä. Ennen kuin huomaatkaan, lapset ovat rippikouluiässä, ja pian muuttavat pois kotoa, he lisäsivät.
Kirjoitan ensimmäisen blogikirjoitukseni Kasvun Luotsille elämäntapahtumasta, joka täydensi elämäni, eli äitiydestä. Nyt tulevana äitienpäivänä olen äitinä hieman yli 13-vuotias. Pieni hetki on vierähtänyt siitä, kun kauan odotettu esikoinen syntyi. Kuopus kiirehti tavoilleen tyypillisenä heti perässä. Hän on kutsunut minua äidiksi liki 12 vuotta. Voisi kai sanoa, että olen äitinäkin esiteini-iässä.
Tartuin aiheeseen siksi, että olen viime aikoina pohtinut paljon noita sanoja, jotka minulle sanottiin tultuani äidiksi. Lasten ollessa yhtä aikaa taapero- ja vaippaiässä ihan jokaisen hetken vaaliminen olisi ollut ajoittain ylivoimaista. Nautin kyllä noista vuosista.
Syy, miksi olen pohtinut noita minulle aikoinaan lausuttuja totuuksia, johtuu siitä, että olemme vanhempina taas uuden edessä. Lapset todella varttuvat nopeammin kuin itse ehdimme vanheta. Ensimmäinen suuri muutos oli päiväkoti ja esikoulu, sitten koulun aloittamiset. Nyt he ovat esiteinejä, jotka tahtovat viettää aikansa kavereiden kanssa. Me vanhemmat olemme siellä tärkeyslistalla jossain, missä?
Vaikka tämä eräänlainen luopuminen tuntuu ikävältä, tiedän, että vaihe on ratkaisevan tärkeä heidän kehityksessään. Pesäeroa on tehtävä, jotta itsenäisen elämän alku saisi tuulta siipien alle. Meidän vanhempien on osattava olla läsnä mutta mieluusti vähän takavasemmalla. Kuitenkin valppaana, kun heille iskee halipula, tai kun leffailta vanhuksien kanssa sopiikin heidän ohjelmistoon. Teinit tarvitsevat hurjasti läheisyyttä, vaikkakin heidän ehdoillaan ja heidän reviiriään kunnioittaen. Jostakin olen lukenut hyvän ohjeen, että voi itse vanhempana sanoa olevansa halauksen tarpeessa ja pyytää teiniä apuun. Siinä halatessa saavat molemmat tankata lyhyen hetken läheisyyttä.
Teini-iässä lapsen aivoissa tapahtuu kehitystä hurjaa vauhtia. Lapsi ei itsekään välillä ymmärrä ailahtelevaa käytöstään tai ulkopuolisen silmin itsekästä ja huolimatonta touhua. Oman lisänsä tuovat hyrräävät hormonit ja sosiaaliset paineet. Mielialamyrskyt laittavat vanhemmankin tunnetaidot koetukselle. Vaatii kärsivällisyyttä olla lähtemättä mukaan kuohuntaan ja pysyä turvallisena aikuisena. Kannattaa kuitenkin taistella provosoitumista vastaan. Se vain pahentaa tilannetta ja viestii lapselle, etteivät hänen kaikki tunteensa ole sallittuja.
Vanhemman on kuitenkin tärkeä säilyttää keskusteluyhteys ja ehdottomasti pyrittävä olemaan tuomitsematta lasta. Huonoa käytöstä ei tule sietää, jos se loukkaa toisia. Vanhemmalla on oikeus sanoa, että on pahoittanut mielensä lapsen sanomisista tai tekemisistä, aika usein myös tekemättä jätetyistä asioista. Muutama päivä sitten turhanpäiväisen riitelyn yhteydessä tajusin, etten ole omaa ajoittain jonkin verran tunteikasta käytöstäni lainkaan selittänyt esiteineillemme. Jututin heidät. Kerroin, että vaikka tuemme heitä kaikessa, ei meillekään vanhempina ole helppoa niellä tätä arvonalennusta tai muita teini-iän tuomia muutoksia. Huumori auttaa monessa, ja tässäkin keskustelussa lopulta nauroimme. Kävimme hyvän keskustelun myös siitä, olisiko kaverillinen vanhempi mukavampi kuin määräilevä ja vaativa. Olisiko se joku siltä väliltä paras, oli pohdinnan tulos.
Lasten kanssa pyrin ajattelemaan, että mikäli he jotain kommelluksia saavat aikaan tai tekevät selkeästi jotain väärin, eivät he sitä tahallaan tee. Emmehän me aikuisetkaan toisillemme tee jotain ikävää tarkoituksella, emmehän? Yleensä on kyse vahingosta tai taustalla vaikuttaa jokin muu motiivi, tarve tai pelko. Rangaistukset olisi hyvä teinin kanssa pitää minimissä. Onl uotettava siihen, että hänen ikäiselleen jo pelkästään virheen tekeminen on kamalaa sinänsä, ja samalla itse aiheutettu rangaistus. Usein on turhaa lähteä vielä korostamaan sattunutta määräämällä lisää ikäviä seuraamuksia.
Puhelinparkki on kyllä meillä välillä käytössä mutta lähinnä siksi, että keskittyminen muihin asioihin hetkellisesti kohenee.
Eihän se kenelläkään auvoista aina ole. Usein unohtuvat hyvät vinkit, tulee korotettua ääntä, ja ehkä vähän kiristettyä ja uhkailtua. Jos nyt tärkeimmän asian tästä pohdinnastani nostaisin, se olisi keskusteluyhteys. Hyvällä vuorovaikutuksella voi pelastaa paljon. Voi pyytää anteeksi, kehua, kiittää ja selittää. Voi kysyä ja kuunnella. Voi sanoa rakastavansa ikuisesti huolimatta mitä tapahtuu.
Johanna